<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Täällä Pohjolan rauhallisessa lintukodossa olemme aika tottuneita yhteiskunnan huolenpitoon. Tuo sana "yhteiskunta" kuitenkin tarkoittaa meitä kaikkia tavallisia ihmisiä yhdessä, eikä mitään etäistä valtion virastoa. Loppujen lopuksi olemme jokainen vastuussa läheisimmistämme ja itsestämme, vaikka tuon huolenpidon helpottamiseksi onkin luotu monenlaisia järjestelmiä.

 

Vielä runsaat puoli vuosisataa sitten valtaosa suomalaisista eli maaseudulla kovin erilaisissa olosuhteissa kuin nykyisin. Useampi sukupolvi asui ja työskenteli yleensä yhdessä. Lapset kasvoivat siinä sivussa aikuisten touhuja seuraten ja jo varhain työntekoon osallistuen. Suvun vanhukset hoidettiin arkiaskareiden ohessa. Naapuriapua saatiin tarvittaessa, mutta julkiset palvelut olivat vähäisiä. Lähiyhteisö oli sen ajan turvaverkko.

 

Nykymaailma on muuttunut näissä asioissa täydellisesti. 2000-luvun Suomi on varmasti monessa asiassa mukavampi ja inhimillisempi paikka elää, kuin koskaan aiemmin. Elintason kohottua monet ennen kotona tehdyt asiat on syystäkin ulkoistettu eri alojen ammattilaisille. Silti on yhä olemassa tehtäviä, joita kukaan meistä ei voi ulkoistaa tai laiminlyödä. Toisistamme välittämisen ja vastuun kantamisen on edelleen oltava arkipäivää. Sitä ei voi jättää valtion tai kunnan virkatyönä tehtäväksi edes vauraassa tekno-Suomessa.

 

Elämän tärkeimmät taidot omaksutaan lapsuudenkodissa. Vanhempien on opetettava lapselleen oikean ja väärän erot sekä toisten ihmisten huomioonottamisen. Sisäisen yrittäjyyden siemen kylvetään kotona, opetellaan kohtaamaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä vanhempien asettaessa rajoja. Näitä asioita ei voi jättää vain päiväkodin tai koulun huoleksi. Lähipiirimme työkaveria, naapuria tai ystävää on autettava, kun heillä on elämässään vaikeita tilanteita; avioero, työhuolet tai vaikkapa yllättävä talousahdinko. Koulukiusaamiseen, perheväkivaltaan tai ilkivaltaan puuttuminenkaan ei ole pelkästään viranomaisten asia, jolta voisimme sulkea silmämme.

 

Ikääntyvien omaistemme hoitaminen on tulevaisuuden suurimpia haasteita. Tämä vaatii runsaasti uusia työntekijöitä, koulutuspaikkoja ja melkoisen paljon selvää rahaa. Meidän jokaisen on parhaan kykymme mukaan hoidettava myös omaa terveyttämme ja talouttakin pitkää ikää ennakoiden. Seniorikansalaisten kunnioittava ja arvostava kohtelu ei ole pelkkä taloudellinen kysymys, vaan kertoo paljon omista henkisistä arvoistamme. Varttuneemmat ikäluokat ovat meille nuoremmille sukupolville nämä elämisen puitteet mahdollistaneet, ja meidän tulee siitä heitä kiittää ja osoittaa se myös teoin! Meidän tulee muistaa millaista esimerkkiä lapsillemme näytämme, hehän meitä tulevaisuudessa hoitavat, toivottavasti.

 

Itsestämme ja läheisistämme vastuun kantamisen avuksi tarvitaan toki myös yksityisiä ja julkisia suuren sairauden, onnettomuuden tai työttömyyden kohdatessa. Siksi kuntien ja valtion talous on pidettävä kunnossa ja palveluiden tuotantomuotoja on ennakkoluulottomasti kehitettävä. Silti mitkään julkisen vallan voimavarat eivät ikinä riitä, jos elämäntapamme ovat epäterveelliset ja uusavuttomuus pakottaa turvautumaan viranomaisapuun arkisissakin asioissa.

 

Yksilön oikeuksien kunnioittaminen on mahdollistanut vaurautemme ja hyvinvointimme. Oikeuksien lisäksi meillä on myös velvollisuuksia läheisiämme ja lähiyhteisöämme kohtaan. Vaaleissa äänestäminen ja ehdokkaana oleminen ovat osaltaan vastuun kantamista yhteisistä asioista. Tämäkin asia olisi syytä oppia jo kotona.

1980683.jpg

 

Tämä kuva on otettu Saksan Mühldorfissa, jossa olimme Comenius-projektitapaamisessa. Projektin aihe oli "Vanhusten ravitsemus ja hyvinvoini". Oli aika häkellytävää kokeilla paikallisessa ammattioppilaitoksessa miltä tuntuu tehdä esimerkiksi käsitöitä, jos näkökenttä on rajoittunut ja sormien tunto heikentynyt, niin kuin vanhuksilla monesti on.