"Lähetän lapseni elämään kuin laivan merelle.

Ompelen purjeet,

neuvon väylät parhaan taitoni mukaan

- mutta tuulille en voi mitään."

(positiivari)

 

Oskar 6-vuotta aloitti syksyllä koulun. Isosisko Lotta, 8 -vuotta, lähti jo koulumatkalle konkarin elein määränpäänä 2. luokka. Mieheni, Ossin, Laura-tytär oli eppuluokkalainen, kun Lotta syntyi. On myös ihanaa, kun lapset ovat syntyneet peräkkäisinä vuosina ja ikäero on pieni. Aina on kaveri paikalla, usein myös tappelukaveri. Alussa se kyllä tuntui aika raskaalta, kun toinen ei osannut vielä kunnolla puhua ja oikein ilmaistakaan itseään, ja kun käärö oli kohtuullisen vaativainen pikkuveijari. Omat ja mieheni vanhemmat asuivat kaukana, joten heistä ei apua saanut. Perhevalmennuksesta saimme kudottua hyvän verkoston jo Lotan syntyessä. Organisoimme itse "mammakerhon" ja kokoonnuimme vähintäin viikoittain 10:n vauvan ja äidin voimin vuorollaan jokaisen perheen luona leikin, laulun ja lörpötyksen merkeissä. Pikkuhiljaa tuli tavaksi tarjota kahvia ja sitten lounasta jne. Oli ihanaa päästä valmiiseen ruokapöytään, vaikkei se alun perin tarkoitus ollutkaan. Toisen lämmittämä hernekeittokin maistui uskomattoman hyvältä! Toiselle kierrokselle mentäessä osa äideistä palasi jo töihin, toiset jatkoivat hoitovapaalla. Meidän oma kerhomme jatkoi toimintaansa, vaikka aikamoinen vipellys olikin. Se oli ihanaa aikaa, sekin! Itselläni taisi oli tahtoa näyttää, että kyllähän tässä selvitään ja niin ovat vuodet kuluivat; muutimme Lahdesta Hyvinkäälle, opiskelin ammatin opettajaksi Oskarin ollessa melkein yksi, Lotta oli 2-vuotta. Rakensimme samana vuonna talon ja mieheni vaihtoi vaativampaan työpaikkaan. Onneksi vuorokaudessa on ne 24 tuntia, että sai kaikki asiat tehtyä.

 

Nyt aloitti sitten nuorimmainenkin koulun. Olo tuntui jotenkin haikealta, yksi elämän vaihe on takana. Lotta ja Oskar olivat ensin ihanalla perhepäivähoitajalla, jollaisia toivoisin olevan enemmänkin. Perhepäivähoitajan työ on raskasta, päivät venyvät helposti yli 10-tuntisiksi, aina on joustettava, kynnys sairastaa on suuri ja annat oman kodin pikku-rasavillien käyttöön! Hatun noston ja paremman palkan arvoista työtä! Lapset siirtyivät kolmivuotiaina ruotsinkieliseen kielikylpypäiväkotiin (suurenmoinen paikka sekin) ja jatkavat nyt pienessä, idyllisessä Hyvinkään ruotsinkielisessä koulussa. Siellä on yhdistetty 1-2 luokka. Lotta aina raportoi pikkuveljen tekemisiä sekä hyvässä, että pahassa. Luokka on aika suuri yhdistyetyksi luokaksi. Oppilaita on 22. Siinä on opettajalla kyllä tekemistä, että ehtii huomioida jokaisen. Hienosti Gitta on hommansa hoitanut ja lapset oppivat ja ovat tyytyväisiä. Pienessä 50 oppilaan koulussa ryhmähenki on käsinkosketeltavaa. Kaikki tuntee kaikki ja voivat leikkiäkin keskenään. Ei ole luokka-asteita rajana.

 

Koulun alkamisen myötä väistämättömiä ovat myös koulumatkat. Olen itse valmis laittamaan lapset kouluun, joka on vähän kauempanakin, koska arvostan pienen koulun tunnelmaa, toisesta välittämisestä ja avoimuutta. Koulumatka pitää olla kuitekin turvallinen, oli se sitten lyhyt tai pitkä. Hyvinkääläisille autoilijoille pitäisi järjestää tehokampanja perusliikennesäännöistä. Jokainen ajelee mentaliteetilla; kyllä tuo väistää. Pieni ja vähän isompikin ihminen on aika heikoilla törmätessään auton kanssa. Tämä on minulle läheinen asia; oma mummini menehtyi suojatiellä juuri ajokortin saaneen nuorukaisen yli ajamana. (Ei onneksi Hyvinkäällä).

 

Nyt on koulua pari kuukautta jo takana. Itselläni on ollut mahdollisuus olla vuorotteluvapaalla ammatillisen opettajan työstä. On ollut mukavaa olla kotona aamulla, kun lapset heräävät ja kotona, kun he tulevat koulusta ja kotona, kun he tekevät läksyjä. Läsnä melkein vuorokauden ympäri! Kaikilla ei koulu ole valitettavasti alkanut tänä, eikä viime syksynäkään yhtä suruttomasti. Mielestäni näistä tapahtuneissa hirveissä asioissa ei voi syyllistää mitään yksittäistä tahoa. Mielestäni jokainen voi katsoa peiliin. Lähimmäisestä välittäminen ei tarkoita vain omaa perhettä; äitiä, isää, lapsia ja isovanhempia. Se on koko se piiri, ketä tapaamme. He ovat mielestäni lähimmäisiä ja heistä pitää välittää. Joskus välittäminen on sanoa HEI, joskus se on aurinkoinen hymy, toisinaan ojennuspuhe parempaan käyttäytymiseen. Muistathan sinä näyttää, että välität!